Olet täällä

Tietojen saanti seurakunnista tiukkenee. Miksi?

Seurakunnat ovat tiukentaneet otettaan kirkonkirjojen tietoihin pääsyyn, huomasin kun kesäkuun alussa palasin Suomeen kesäksi. Siihen on selvät syynsä, jotka johtuvat varsin suurelta osin sukututkijoiksi itseään kutsuvista harrastajista, kertoi eräs arkistojen parissa työskennellyt opiskelukaveri. Ihmisten on voitava luottaa rekistereihin, hän totesi. Tietojen julkaisemisen ja muun levittelyn suhteen on tapahtunut tietämättömyydestä ja huolimattomuudesta, mutta myös tieten tahtoen tehtyjä ylilyöntejä ja rikkomuksia. Elossa olevien tietoja on julkaistu sukukirjoissa ja internetissä sekä kuolleista tietoja, jotka koskettavat myös elossa olevia. Luvatta tietoja on julkaistu kokonaisista kyläkunnista tai suvuista, eikä virhettä enää saa tekemättömäksi.

Seurakuntien tehtävä ei ole opastaa tietojen katselijoita sukututkimuksen käytännesääntöihin tai hyviin tapoihin. Tämä opiskelukaveri pohti, voisiko tietoihin pääsyyn olla olemassa jonkinlainen tutkijalisenssi. Lisäksi jokaiselle, jonka tietoja on kysytty, annettaisiin tieto siitä kuka ja koska niitä on pyytänyt. Melko avoin pääsy henkilöiden tietoihin oli perua ajalta, jolloin harrastajat kuuluivat pääosin ”sivistyneistöön” ja keräsivät tietoja omista esivanhemmistaan tai määrätystä kantavanhemmasta, eikä internetiä ollut olemassa.

Nykyisille sukuhutkijoille kelpaa kuka tahansa kohteeksi ja mikä tahansa tietolähde. Kun jostakin isännästä on haastattelu lehdessä, hänet tulkitaan (virheellisesti) julkisuuden henkilöksi, jonka tiedot saa vapaasti julkaista. Harrastajat selvittelevät kilvan, kuka on tämän isännän kuudes serkku kolmen polven takaa tai 4 serkku kolmen avioliiton kautta. Sukulaisuutta rikollisiin ei juurikaan ole vastaavasti tuotu esiin, lukuunottamatta muutamia pohjanmaalaisia murhamiehiä. Rikollisten ihailun alalaji, jota ei voi kuin ihmetellä.

Seurakuntien tiukentunut tulkinta on siis käytännössä pelkästään suotuisaa kehitystä. Jokainen saa kyllä omista vanhemmistaan tiedot, jotka tarvitsee. Ystävien, työkavereiden, julkkisten, kylänmiesten ja ex-kumppaneiden sukujuuret on ihan oikein jättää heidän itsensä tutkittaviksi.

TV-sarjassa Kadonneen jäljillä on nähtävissä, kuinka tiukka tietosuoja on ulkomailla. Tämä kumoaa sukututkijoiksi itseään nimittävien väitteen, että Suomessa olisi jotenkin poikkeuksellisen tiukka linja. Toki joissakin maissa on joidenkin tietojen osalta löysempi linja. Samantapaisista syistä ovat seurausta muutkin tietosuojan tiukennukset (esim. GDPR). Lakimuutoksia ei ole keksitty tyhjästä, vaan ne ovat syntyneet kokemuksen ja tarpeen perusteella, kuten monet muutkin erilaisiin turvallisuuden muotoihin liittyvät tiukennukset. 

Yksittäinen kansalainen voi suojata tietojaan vielä lisää helpoilla ja ilmaisilla tavoilla asettamalla tietojen luovutuskiellon. Pitäisikö kuitenkin olla toisin päin, oletuksena kielto, jonka voi poistaa erikseen? Viranomaiset, jotka tietojen kanssa toimivat, on perusteellisesti koulutettu tietosuojaan ja määräykset sitovat heitä rangaistusten uhalla. Väärinkäytöksen rangaistusta pahempi seuraus olisi maineen menetys. Jotkut yksittäiset kansalaiset vähät välittävät omasta maineestaan, vaikka heidät on ympäristö leimannut kylä- tai sukuhäiriköiksi tai muuten typeryksiksi, jotka eivät ajattele mitä touhuavat. He ovat sen sortin poikkeavia, mutta valitettavasti he samalla aiheuttavat turhaa työtä viranomaisille ja vaikeuttavat tavallisten kansalaisten elämää. Näiden henkilöiden lopullisista tarkoitusperistä tai diagnooseista ei kenelläkään ole varmuutta ehkä ei heillä itselläänkään.

I Virta, in Finland, still going strong!